Kirpparikenkiä

Äiti opetti että kirpparilta ei saa ostaa kenkiä, toisten ihmisten astumisvirheet periytyy kenkien mukana. Nyt olen ostanut ehkä elämäni ekat kaksi kirpparikenkäparia - siniset mokkanilkkurit ihan vaan koska ne oli ihanat ja mustat kävelykengät koska ne oli sitä mitä tarvitsinkin. Ihan aikuisten oikeasti olen etsiskellyt kävelykenkiä kesälle, neljä vuotta kestäneet nahkatennarit on nimittäin nyt lopullisesti hajonneet. Mun kriteeritkin on olleet ihan järkevät: nahkaa, kauniit, ei liian urheilulliset, pitää kestää vuosia. Mutta en ole löytänyt oikein mitään. Nämä mustat lähti mukaan kolmella eurolla, nyt mulla on ainakin jotain mitä pitää sillä aikaa kun etsiskelen niitä oikeita kesäkenkiä.

Toiveita

Haaveilen kaikenlaista. Että muuttaisin kaupungista pois maalle, jonnekin sopivasti kauas mutta sopivasti lähelle, keskelle puita ja peltoja ja vettä mutta ei juurikaan toisia taloja, ehkä vanhalle maatilalle, 50-luvun rintamamiestaloon. Tämä on hyvin tarkkaan suunniteltu haave: pitäisi olla puunväriset lautalattiat, talo ulkoa luonnonvalkoinen/vaaleanharmaa ja katto viininpunainen, kellarissa tai piharakennuksessa studio ja treenikämppä. Tietysti tämä on tällä hetkellä myös kaikin puolin epäajankohtainen haave. Opinnot on vasta alkaneet ja jos kuvittelen että elämää näkisi eteenpäin, ainakin seuraavat viisi vuotta asustaisin vielä kaupungissa.

Mutta että jospa joskus. Olen hetkellisesti vakuuttunut että olen pohjimmiltani maalaistyttö. Kaupungit on mulle vähän liian ahtaita.

Haaveilen myös siitä, että alkaisin taas käydä tallilla. Se haave olisi tietysti myös toteutettavissa - vaatii vain vähän rahaa ja vähän aikaa, ja molempia kyllä on jos asia on niin tärkeä, että jaksaa järkkäillä.

Sitten on myös sellainen ajankohtainen kysymys kuin että kuinka säilyä onnellisena. Vastaus olisi ehkä että ei ainakaan kyselemällä, kuinka säilyä onnellisena. Onnellisuus on niin abstrakti asia, jos siihen yrittää tarrautua molemmin käsin, se on jo kadonnut. Mutta pieniin hyviin asioihin voi kyllä tarttua, niin kuin siihen että vaikka maatalo on kaukana, mun lähiössä on kuitenkin puita ja koulumatka kulkee joen rantaa pitkin. Kauheeta optimistista propagandaa tämä kyllä on, olen vaivihkaa päätynyt kaikin puolin mainioon ja minulle sopivaan elämäntilanteeseen ja nyt suollan tällaista nettiin, huh huh!



Kuvan piti oikeastaan esitellä lähinnä pipoa. Se on tämän syysloman aikaansaannos ja siltä kantilta harvinainen, että se on vasta toinen (!) tekemäni pipo, johon olen tehnyt myös vuoren. Vuori on tehty tämän ohjeen avulla. Olen huolimaton ja sähläävä ompelija, mutta siihen nähden vuoren ompeleminen on tuntunut melko helpolta ja vaivan arvoiselta. Suosittelen kaikille, joiden korvia paleltaa.

Aamuviideltä

Nämä kuvat on kesältä 2012, kun olin töissä pikaruokaravintolassa ja satunnaisten viikonloppuyövuorojen jälkeen pääsin kotiin siinä joskus viiden jälkeen, puoli kuuden maissa. Aurinko paistoi ja koko maailma tuntui omalta.

Ja seepraverhotkin oli käytössä.